Blogi

Ahne ja saita yhteiskunta tulee kalliiksi

Kirjoittanut 11.2.2019 No Comments

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta hyvinvointi?

Eikö se ole huolenpitoa, sitä että ei tarvitse olla huolissaan? Että on turvassa, että heikoimmalla hetkellä saa apua.

Omankin elämän laatu paranee, kun tietää että läheisillä on hyvä.

Viime päivinä Suomi heräsi siihen, että mikään ei enää ole vanhustenhoidossa varmaa tai itsestään selvää.

Minimitaso on alittunut tavalla, joka herätti kaikki – mutta keskustelu on nopeasti jo ajautunut puheeseen ”mädistä omenista”.

Ongelma on laajempi kuin yksi yritys tai edes yksi toimiala. Hyvinvointiyhteiskunta natisee liitoksissaan myös muilla sektoreilla, eikä niitä ”hiljaisia signaaleja” tunnuta kuulevan, vaikka henkilöstö kuinka huutaisi apua.

Vai eikö kukaan ole kuullut siitä, miten vammaisten asumisen jatkuva kilpailutus katkoo arkea kannattelevat ihmissuhteet ja turvallisen hoitosuhteen?

Tuleeko uutena tietona, että varhaiskasvatukseen ei saa enää päteviä lastentarhanopettajia millään ilveellä, kun ylisuuret ryhmät, alipalkkaus ja mahdottomat työolosuhteet ajavat ammatti-ihmisiä pois alalta?

Onko jäänyt huomaamatta, että peruskoulun puolella pyydetään jatkuvasti apua aliresurssoinnin, homeisten tilojen ja haastavien oppilaiden integroinnin kanssa?

Amisopettajien ahdingon tai kotihoidon työntekijöiden mahdottoman tehtävän pitäisi soittaa edes jotain kelloja?

Taas tarvittaisiin kätilöitä televisioon tai lisää ihmisiä Prisman oville, että korkeimmat päättäjämme saadaan kunnolla hereille. Suomeen on hyvin vaikea luottaa, jos itsetuhoiset teinit joutuvat täällä jonottamaan ja anelemaan apua ja vanhukset virumaan lattialla yön yli.

Mutta puhutaan nyt sitten mitoituksesta.

Hoitajamitoituksestahan tapeltiin verissä päin silloinkin, kun itse olin hallituksessa. Eihän se kokoomuksen kaartille kelvannut – eikä kyllä näytä, että hallituksessa olisi nyt siniset tai keskustakaan asiasta suurta huutoa pitänyt, sen verran helposti luikahti lakimuutos eduskunnasta, jossa mitoitusta entisestään tiputettiin.

Tyhjä se nyt on jeesustella, kun kaikki ovat samassa veneessä ja häpeäpaalussa.

Kait sitä ajateltiin, että kilpailuttaminen ja yksityinen sektori tuo sote-sektorillekin jonkun autuuden, muistamatta tai haluamatta muistaa, että yritys hakee toiminnastaan tuottoa – reilusti plusmerkkistä tulosta.

Kaikesta säästetään: henkilöstöstä, tiloista, perushoidosta, siivoamisesta, viriketoiminnasta. Hoitajamitoituksen lisäksi on näköjään kirjattava lakiin myös sitovia laadullisia kriteereitä vanhustenhoitoon, muuten tehokkuus ja tuottotavoite sanelevat tahdin.

Juhlapuheissa ja näin vaalien allahan kaikki ovat aina seniorisukupolven puolella.

Aika harvoin vain tuolla hoitopaikoissa tai terveysasemien käytävillä törmää kollegoihin vaalien välissä – kyllähän sitä ollaan työterveyshuollossa tai yksityisellä, ellei joku lähiomainen satu jäämään julkisen sektorin hoidettavaksi.

Siellä sitä olisi arkirealismia tarjolla. Kyllä se herättää, kun läheinen makaa tuskissaan ilman kipulääkkeitä tai täyslatinki vaipoissaan toista vuorokautta ”säästötoimien” kohteena. Hoitohenkilökunta väsyy, kipuilee, on poissa, on sairaana töissä, luopuu ja vaihtaa alaa. Tai päätyy ennen aikojaan työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tämäkin tulee ihanan kalliiksi.

Kaikki on nyt kaupan: lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, vajaakuntoiset, sairaat… halavalla myydään eniten veroparatiisiin rahojaan kantavalle. On elämän mittaisia palveluita, tulkkausta, kotia, kuntoutusta, avustajapalvelua – mitä saisi olla? Entisajan kauhistellut huutolaiset ovat tämän päivän arkea.

Samalla on hyvinvointiyhteiskunnan kansallisomaisuus kaupan ja veroeurot lähtevät lipsakasti paratiisipankkeihin.

Siinä saa Suomen valtionkassa hieroa tyhjiä nyrkkejään ja sitten ihmetellään, mikä se on kun rahat ei riitä – eiköhän pojat säästetä ja leikata vielä vähän lisää?

Ja sitten sanotaan, että Suomi on vähiten korruptoitunut maa.

Korruptio on Suomen maassa syvällä sisällä järjestelmässä, siihen sisään rakennettuna. Se näkyy hyväveli-järjestelmänä ja kaverilta kaverille -politiikkana, kun vain osaa oikeaan kohtana katsoa.

Jos jaksetaan kaivella rakennusteollisuutta, työvoimahallinnon konsultti- ja kurssipalveluita, hoito- ja hoivasektoria, liikennettä, niin kyllä sieltä vaan löytyy yksi jos toinenkin korruptiotunkio perattavaksi.

Rikkain aika koskaan. Raha ja omaisuus keskittyvät. Palvelut ja toiminnot keskittyvät. Ei tämä ole mikään taivaasta tipahtanut toimintamalli, vaan raaka poliittinen valinta. Arvovalinnastahan siinä on kyse.

 

Julkaistu Kalevassa 5.2.2019